Mitä! Suomessako muka ei ole vampyyreja? Niitähän on tunnetusti vain Transylvanian vuoristossa ja Yhdysvaltain eteläosissa, mutta hyvin niitä mahtuiisi piileksimään myös Suomen pimeisiin kuusimetsiin. Vampyyri on myös surullinen, yksinäinen hahmo - mikä vetoaisi suomalaisiin paremmin kuin pimeässä viihtyvä, päivät nukkuva tyyppi, jolla on ongelmia hampaistonsa kanssa?
Ainakin vampyyritarinoita täällä osataan kirjoittaa. Sen todistavat kirjailija Juri Nummelinin toimittaman Verenhimo -kirjan novellistit, jotka ottavat perinteisen hahmon ja istuttavat sen suomalaiseen maaperään tyylikkäästi ja pelottavasti.

Kirjoittajat:
Leo Anttila
Harri Erkki
Harry Etelä
Jarmo Karonen
Jussi Katajala
Rene Kita
Juha-Pekka Koskinen
Petri Laine
Anne Leinonen
Asta Leppä
Harri István Mäki
Heikki Nevala
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Petri Salin
Tuomas Saloranta
Johanna Sinisalo
M. G. Soikkeli
Miina Supinen
Jari Tammo
Christine Thorel
Mika Waltari

Oma arvio:
Ensin sananen kannesta. En yleensä täällä paljoa pui kansikuvia, vaikka minusta kansi on tärkeä osa kirjaa - ja ennen kaikkea sen myyvyyttä.
Tämä on rumin kansikuva ikinä. Olisi melkein tehnyt mieli jättää koko kokoelma ostamatta, koska en halua näin rumaa kirjaa hyllyyni. Epätasainen hammasrivistö, ihohuokoset ja jopa nenäkarvat (näkynevät paremmin liveversiossa) ovat kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Vanhahtava goottityylinen punainen fontti on vähän turhankin kliseinen valinta, jonka kruunaa se, että kirjaimet valuvat verta. Jopa liikaa. Yksittäinen valuma siellä tai täällä olisi kaiketi ok, mutta tämä on jo liikaa. Koko ulkoasu huutaa halpaa ja huonolaatuisen pokkarin leimaa. Onneksi todellisuudessa sisältö on sentään parempi.

Tästä tuleekin hiukan sivujuonne. Fantasiaa ja scifiä kirjoitetaan Suomessa kaiketi aika vähän. Nuorten kirjoissa sitä näkyy, mikä on iloinen asia. Ja nyt sitten Helena Waris vähän valtasi aikuisten puoltakin.
Eikä kun...
Kyllähän fantasiaa ja scifiä on Suomessa kirjoitettu ihan mukavasti. Novellikokoelmiakin löytyy jopa kotimaisen kirjallisuuden isolta nimeltä, Mika Waltarilta. Tosin salanimellä Kristian Korppi ja novellikokoelmaa Kuolleen silmät ei enää sitten ilmestymisvuotensa jälkeen (1926) painettu uudestaan.
Suomessa siis on fantasiaa ja scifiä, mutta sitä ei osata markkinoida eikä tuoda esille. Mikä kumma siinä oikein on? Verenhimossakin tosiaan kansikuva on mahdollisimman epämyyvä enkä ole tästä suuremmin kuullut/nähnyt mainoksia missään medioissa. Muualla maailmassa fantasia-aihe vampyyreineen ja noitineen lyö isolla kädellä läpi, mutta miksei Suomessa suomalainen genren edustaja saa tilaa? Kysyn vaan. Häh?!

Sitten Verenhimoon. Ensimmäisenä mieleen jäi lähinnä epätasaisuus sekä vampyyri-termin väljä tulkinta. Jälkimmäinen seikka ei suinkaan ole aina huono asia. Esimerkiksi Johanna Sinisalon novelli Peili tulkitsee vampyyrin ihan uudestaan - ja osuvasti. Ihmisestä voi imeä paljon muutakin kuin verta.

Jo esipuheessa Nummelin lupaa, että tässä kokoelmassa ei näy kauniita ja rohkeita vampyyreita Twilight-henkeen. Se lupaus pitää, mistä olin hyvin iloinen. Nämä vampyyrit ovat rumia, vanhoja, aineellisia, aineettomia, tavallisia (siis oikeasti tavallisen tyypin näköisiä, ei mitään superkauniita teinejä), eläimellisiä... Oikeastaan vampyrismin monitulkintaisuus oli Verenhimon parasta antia.
Joskin yksi outous mahtui mukaan. Mika Waltarin novelli Muumio kertoi tosiaan muumioista, eikä siinä viitattu vampyyreihin millään tapaa. Esipuheessa vielä mainostetaan, että Kuolleen silmät -kokoelmassa olisi ollut yksi vampyyriaiheinen tarina. Tämäkö? Eihän tässä puhuttu vampyyreista edes väljästi tulkiten. Jos se taas ei ollut tämä, niin miksi sitä vampyyriaiheista ei valittu?

Epätasaisuus olikin se toinen piirre mikä jäi mieleeni. Osa novelleista meni tavallaan ohi, osa taas tuntui ihan mitäänsanomattomalta ja osa taas oli oikein mainioita lukupätkiä. Suosikeikseni nousivat Peili (J. Sinisalo), Surma tuli jään yli (A. Leinonen), Isä meidän (P. Salin), Korpin silmät kaiken näkevät (J. Katajala), Minulla on tehtävä (T. Saloranta) ja Kuristajakäärme (M. Supinen).
Näissä oli tunnelmaa, teksti oli hyvää ja hyvin ammattitaitoista, ja kaikkiaan sisältö oli hyvin tasapainoinen.

Joten älkää antako kamalan kansikuvan hämätä. Tarttukaa tähän rohkeasti!

-Morre- ( )